Ajattelin kirjoitella auki hieman ajatuksiani ratatouhujen kuvaamisesta, joita minulle on syntynyt satunnaisen radalla ajamisen sekä radalla kuvaamisen lomassa.
Kun olen itse ajanut radalla, etenkin aloittelijana, olen halunnut kovasti nähdä itsestäni kuvia. Näitä ei vain silloin käyttämissäni tapahtumissa ollut saatavilla, koska kuvaajia oli harvakseltaan. Joltain satunnaiselta herrasmieheltä sain kuvia sähköpostitse, ja näin jälkikäteen on jäänyt harmittamaan tuokin transaktio – olisihan kaverille ollut kiva tarjota esim. oluttuopposen verran kiitokseksi vaivannäöstä mutta siihen ei ollut tarjolla helppoa (tyyliin click click – done) tapaa jälkikäteen. Vaan taisipa osaltaan vaikuttaa sekin, että silloisena hidasryhmäläisenä meno oli kovin vaisun näköistä eikä vastannut juurikaan omaa mielikuvaa hyvästä ratakuvasta, vaikka itse kuvassa olinkin.
Omien rata-ajeluiden väistyttyä taka-alalle (vaikea ajella ilman moottoripyörää) olen asiaa jonkin verran seurannut ja tuntuu olevan yleistä, että valokuvauksen harrastajat käyvät kyllä paikalla räpsimässä, mutta eivät välttämättä pistä kuviaan jakoon, mikä tietysti ajajia harmittaa – etenkin aloittelijoita, jotka kuvista varmaankin erityisesti olisivat kiinnostuneet. Ajajien on kuitenkin hyvä ymmärtää asiaa myös kuvaajan näkökulmasta.
Kuvaajan näkökulmaa
Kuvaajien julkaisuhaluttomuuteen on helppo samaistua, koska jos katsoo asiaa puhtaasti kuvaamisen näkökulmasta, oikeasti “erinomaiset” ja näytille pistämisen arvoiset otokset ovat todella harvassa. Esimerkiksi, Alastarolla 2.6.2011 kuvaamastani setistä otin jakoon 581 suurin piirtein teknisesti järkevää kuvaa (tarkoittaen tässä tapauksessa, että olen huolinut mukaan mielestäni epäteräviäkin otoksia, jos ne ovat sellaisia että mielestäni kuvan kohde ne haluaisi epäterävyydestä huolimatta nähdä). Kokonaiskuvamäärä on vielä tästä noin kaksinkertainen, teknisesti epäonnistuneet ja selvät duplikaatit mukaanluettuna.
Jos kuitenkin täysin omista lähtökohdistani valokuvaajana olisin valinnut julkaistavat kuvat, saldo olisi ehkä luokkaa 10. Eli 2% teknisesti onnistuneista ja alle 1% kokonaiskuvamäärästä. Näissäkin valikoiduissa kuvista painotus(90%) olisi nopean ryhmän ajajissa, koska heidän vauhtinsa ovat sellaisia, että “vauhdikkaan” oloisen ja hyvän kuvan saaminen on helpompaa.
Tässä vähän miettimistä itsestään kuvaa kaipaaville hitaan ryhmän ajajille; valokuvaajilla ei ole välttämättä suurta mielenkiintoa kuvata tai vielä vähempää julkaista heidän kuviaan muutoin kuin ehkä ystävällisyydestä. Ja jos kuvia on session jälkeen käsiteltävänä/lajiteltavana useita satoja tai tuhansia, ongelma vain korostuu. Juuri tästä seuraa ilmiöt “olihan siellä kuvaajia mutkat täynnä, mutta ei ole juuri webissä näkynyt”, tai “olin kuvaamassa, tässä viisi kuvaa koko päivältä”, tai tammikuussa tulevat viestit “heinäkuun Kemoran kuvat on nyt webissä”. Itsellänikin on takavuosilta tallessa Alastaro-settejä, joista mestariteoksia ei juuri löytynyt eikä kokonaisuutta jaksanut siten julkaista, vaikka vähän mestariteostasoa huonommatkin kuvat varmasti kuvauksen kohteita kiinnostaisivat.
Jälkikäsittelyn isoilla määrillä voi unohtaa suoraan harrastuskuvauksessa jo pelkän työmäärän takia (esim. 5 minuuttia per kuva * 581 kuvaa = yli viikko työaikaa, ja vaikka lyhentäisi ajan per kuva minuuttiin niin ei sitä silti harrastusmielessä täysjärkinen tee – pelkästään raakakuvien perkaaminenkin akselilla kelpaa/ei vie tuollaisilla kuvamäärillä jo tarpeeksi aikaa).
Kun ajallisen panostuksen lisäksi kuvien jaosta on usein myös konkreettisia kustannuksia esimerkiksi hostauksen, palvelimen levytilan tai verkkoliikenteen muodossa kuvaajille, on negatiivista kannustinta kuvien julkaisulle laajassa mittakaavassa jo melkoisesti.
Loppupäätelmät
Summa summarum, ratakuvailu tuntuu olevan alue, jossa kaksi jokseenkin kallista harrastusta risteävät, joskus jopa niin että samat kaverit jaksavat sekä ajaa että kuvata samana päivänä. Mutta edellä luettelemani perustavanlaatuiset näkökulmaerot suhteessa on hyvä huomioida molemmin puolin. Kuvaajat; ajajat haluavat nähdä niitä vähemmänkin valokuvauksellisesti onnistuneita kuvia. Ajajat; kuvaajilla ei ole suurta intressiä käyttää aikaa ja vaivaa satojen kuvien julkaisuun, vaikka paikalla olisivatkin omaksi ilokseen kuvaamassa – koska kuvaus omaksi iloksi harrastuksena tavoitteena pari loisto-otosta ja satojen kuvien lajittelu/jälkikäsittely/julkaisu ovat aivan eri asia).
Ratkaisuna ylläolevaan omalta osaltani kuvaajana pidän kuvien jakoa ostomahdollisuudella. Kuvaajalle tämä tarjoaa pienen lisämotivaatiopotkun a) kuvien laadun parantamiseen b) kuvien julkaisuun nopeasti c) kaikkien ajajien kuvaukseen d) mahdollisimman monen ajajan kuvien julkaisuun, jotka ymmärtääkseni kaikki ovat myös ajajien eduksi. Mikään rahasampo tämä kuvio ei varmasti ole, päinvastoin odottaisin sen maksimissaan suurinpiirtein kattavan omat kulunsa. Kuvittelisin, että suurin osa katsoo oman ajoasentonsa watermarkatuista kuvista, toteaa sen huonoksi ja vannoo parantavansa tapansa seuraavalla kerralla :) – eikä mieti asiaa sen pidemmälle.
Toivottavasti ylläoleva selventää tilanteen realiteetteja niillekin vasta-alkajille, joille se ei välttämättä ole ollut selvää. Useimpien kumpaa tahansa puolta pidempään harrastaneen uskoisin kuvion ymmärtäneen jo aiemmin.
PS. Pitäkää katse seuraavassa mutkassa, ei kamerassa – se helpottaa kumipuolen pitämistä alaspäin.